Viime kesän loppuna kun tänne tulin mun olo oli tosi hämmentynyt, mulla oli paha kulttuuri shokki ja jetlag, mun olo oli suoraan sanottuna karsea. Ekana viikkona kun mä tulin tänne mä itkin ja makasin mun sängyssä. Ajattelin et mä en pysty tähän. Tää on vaan liikaa mulle. Niin kaukana kaikesta tutusta ja turvasta. Täällä mulle aivan kaikki oli erilaista, ei mitään tuttua, ei mitään samaa missään. En edes ymmärtänyt kaikkea mitä ihmiset mulle koitti sanoa. Mun hostäidin piti arvailla mitä halusin sanoa, mun vahvan aksentin ja suppean sanavaraston vuoksi. Siitä mä kuitenkin pääsin seuraavaan päivään ja ajattelin et mä tsemppaan, mä koitan. Jos mulle tulee ihan kamala olo, niin ehkä mä voin lähtee takas kotiin... Mut ei, en mä haluu luovuttaa. Mä en oo ikinä ollut luovuttaja. Ekat kaks viikkoo oli mulle kamalat. Se oli mulle fyysisesti ja henkisesti rankkaa. Mulle tuli kamalia migreenejä. En syönyt mitään, laihduin varmaan kolme kiloa ainakin noina ekoina viikkoina, musta tuntu et hiuksia lähti tosi paljon pelkästä puhtaasta stressistä.
Ekat kaksi kuukautta oli mulle kivaa ja kamalaa. Tuntu et mä menin kolme askelta eteen ja kaks askelta taakse. Ei mulla mitenkään kauhea koti-ikävä ollut, mut kaikki tää erilaisuus vaan sekotti mun päätä liikaa. Siitä sitten mun olo lähti vähitellen parantumaan, pienin askelin. Kavereita oli jonkun verran täällä, mut en mä niitä silleen vielä kunnolla oikeen tuntenut. Mun kouluaineet oli aika vaikeita, koska aluksi kun tänne tulin en ymmärtänyt ja puhunut enkkua vielä niin hyvin kuin nyt. Perheeseen oli totuttelemista, koska en mä vielä näitä silleen tuntenut oikeesti. Täällä mun perheellä on niin erilaiset tavat ja mielipiteet. Niinkuin mun ystävilläkin täällä. Ihmiset ajattelee ihan eri tavalla. Suomessa sain olla aika vapaasti. Riitti että sanoin vaan "hei mä meen mun kaverille". Täällä mun eteen tuli sääntöjä ja paljon uusia tapoja. Ihmiset käyttäytyy täällä eritavalla. Ulkona ei voinut enään liikkua milloin lystää, yksin puhumattakaan. En voinut enää vaan lähteä lenkille ja ulos tuulettumaan. Onneksi mä olin koulun kautta kuitenkin maastojuoksu tiimissä, jonka kautta pääsin sitäkin tekemään. Siitä sitten kaikki tää rupes muuttumaan mun perus arjeksi. Kaikki oli tavallista. Aamulla heräsin kuudelta, menin kouluun, menin treeneihin, menin kotiin ja söin, chillailtiin ilta ja katottiin teeveetä, tein mun läksyjä ja menin nukkumaan. Viikonloppusin näin mun kavereita. Mutta kuitenkin siinä ehkä marraskuu-joulukuun alun tienoilla mietin et mä oon ollut täällä jo näin kauan, mä oon kokenut jo kaiken. Kaikki on niin tylsän tavallista. Enksmä vaan vois mennä jo takas Suomeen? Mut ei mulla oli vielä yli puolet vaihtoa jäljellä. Mietin et miten mä nyt tän seuraavatkin viisi kuukautta jaksan, mut sit taas mietin et no täähän on se sama aika, kun oon täällä jo ollut. Kyllä tää tästä, mullahan menee ihan hyvin! Olin(olen) lihonutkin pari lisä kiloa(ihan kamalaa, mutta nojoo kai mä niistä eroon pääsen viimestään siellä Suomessa) ja mun hiukset rupes tuntumaan taas paksuilta. Mä hymyilin pelkästä ilosta.
Joulu ja uusi vuosi kumminkin meni... Tuntu oudolta, mutta samalla saavutukselta et olin päässyt vaihto-ohjelman puoliväliin. Mä näin paljon mun kavereita. Rupes tuntumaan et mä oikeesti tunnen mun hostperheen. Kavereitten kanssa ei tuntunut ikävää ollenkaan. Tuntu et mä oon osa tätä perhettä. Tammikuun alku oli vielä vähän semmosta epäröintiä. Mul oli hyvä olla ja kaikki oli täällä jo turvallisen tuttua, mut tuntu silti et jotain multa vielä puuttuu.
Nyt kuitenkin... Mun tunteet on ristiriitaisia. Mä todellakin haluan nähdä mun perheen ja ystävät siellä Suomessa, siitä ei oo mitään epäilystä! Mut mulle tuli tässä viikko sitten ekaa kertaa sellanen tunne et mä EN halua lähteä täältä. Mä en vaan pysty. Tää paikka ja nää ihmiset on mulle nyt kun koti. Mä pukeudun miten täällä nuoret pukeutuu, mä syön miten täällä syödään, mun ajattelutapa on muuttunut paljon, mun tavat on muuttuneet, mä oon tullut paljon rohkeammaksi ja super paljon itsenäisemmäksi. Mulla on sellanen olo että pystyn tehdä mitä vaan. Mä oon vahvistunut. Mä oon onnellinen ja mä olen mä. Vahvempi ja parempi minä. Nää kuusi kuukautta mitä täällä nyt oon ollut, on kasvattanut mua ihan älyttömän paljon. Musta tuntuu nyt niin hyvältä. Sillon kun mä tulin tänne olin ihmisille erilainen ja ehkä vähän outokin, koska mä pukeuduin miten Suomessa nuoret pukeutuu, mä olin tottunut syömään suomalaista ruokaa, mä käyttäydyin ja ajattelin kuin suomalainen. Nyt musta on kumminkin tullut paljon amerikkalaisempi. Nyt mä oon näiden mielestä kuin kuka tahansa muu ihminen täällä. Mä oon "normaali" ja kaikki täällä on mulle normaalia. Välillä mietin et sitten kun tuun takas Suomeen mä oon taas outo ja kummallinen. Mä oon unohtanut suomen tapoja ja musta on muuttunut enemmän jenkki. Kaikki tulee taas olemaan niin erilaista. Kaikki ne suomi jutut on jossain mun takaraivossa, mut silti ne tuntuu sitten varmaan niin kummallisilta. Se ajatus on mua vähän mietityttänyt. Mulla on maailman parhaimmat ystävät Suomessa, ihana perhe ja suku. Mutta mulla on ja tulee aina olemaan osa mua, osa mun elämää täällä. Täällä pienessä Clevelandissa, Tennesseessä. Eteläisessä sweet tean ja country musiikin sydämessä. Ja osa tästä tulee olemaan aina mun mukana minne ikinä tämän vaihtovuoden jälkeen kuljenkin. Ja sen voin sanoa kaikille ja erityisesti tuleville vaihtareille että mä en kadu mun vuodesta täällä pätkääkään. Just tää kaikki, isoimmista asioista pienimpiin on kasvattanut mua, antanut mulle uutta näkökulmaa, avartanut mun katsetta ja mikä parhainta tehnyt musta sellasen ihmisen mitä mä nyt nykypäivänä olen.
