Lähtöaamuna mentiin syömään vikan kerran cracker barreliin(semmonen country ruoka paikka) ja sinne tuli mun kaveri ja kaikki mummot ja vaarit ja tietty mun perhe. Syötiin hyvä aamupala, jonka maksoin kiitoksena niiden huolenpidosta. :-) Kun näin mun kaverin vikan kerran, ruvettiin molemmat vaan parkumaan ja se lähtö jo siitä ruokapaikan parkkipaikalta oli kamalaa. Siinä mut hyvästeli jo siis mun kaveri ja sit mun molemmat vaarit... Ja jopa mun toinen vaari joka yleensä yrittää olla semmonen "kovaluonteinen" rupes vaan itkemään. Se koko lähtö härdelli sai mut vaan hämmentymään ja kokoajan piti pidätellä itkua.
Kun kentälle päästiin, niin se surkee fiilis ehti vähän hälvetä kaikkien niiden matkalaukku sekoilujen vuoksi... Mulla oli siis kolme matkalaukkua yhteensä ja ne lentoyhtiön työntekijät luuli etten saa ottaa kun kaks ja että mun olisi pitänyt maksaa kaikista aina joka lennolla erikseen ja blaah... Mulle iski vaan ihan järkyttävä stressi tosta kaikesta koska en ees ollut varannut niin paljoa rahaa mukaan. Mut onneksi selvisi myöhemmin että sainkin kaikki laukut ja vielä ihan suht halpaan hintaan ihan Suomeen saakka.
Noh heti kun olin saanut laukut laitettua hihnalle, niin mentiin terminaalin viereen odottelemaan muutamaksi minuutiksi. Sitten kun mä turvatarkastuksen läpi olin menossa niin kaikki itkettiin siinä, ja halattiin vielä vikat kerrat... Turvatarkastuksen toisella puolella oli pari muuta vaihtaria ja heidän kanssa jatkettiin matkaa sitten Chattanoogasta Chicagoon.
Chicagoon kun päästiin, jouduttiin hakemaan eka laukut turva-alueen ulkopuolelta ja viemään hihnalle. Sit taas mentiin kaikkien turvatarkastusten läpi ja jouduttiin odottelemaan seuraavaa lentoa Lontooseen seitsemän tuntia... Mutta kyllä se aika sitten onneks suht nopeasti hujahti kun käytin mun vikat dollarit ja käytiin syömässä pari kertaa. Just ennen kun noustiin koneeseen, soitin vielä vikan kerran mun hostperheelle. Chicago - Lontoon välinen lento oli onneksi yölento ja nukuin melkeen koko matkan, mitä nyt välillä katoin jotain sarjoja.
Lontooseen kun päästiin, etittiin mun suomalaisen vaihtarikaverin kanssa meijän terminaali ja tehtiin vikat shoppailut. Ostettiin jotain aamupalaa ja nukuttiin. Sielläkin jouduttiin odottamaan semmoset mukavat kuus tuntia.
Lontoon kentällä mun olo muuttu surullisesta vähän ehkä jännittyneeks. En pystynyt miettimään mitään muuta kuin sitä hetkeä kun nään mun kaverit ja perheen. Oli semmonen olo etten oikeen tiennyt halusinko mennä kotiin vai en. Jotenkin tosi outo, tyhjä, mut samaan aikaan jännittävä olo.
Nukuin mun vikankin lennon Suomeen ja sitten kun heräsin oltiinkin jo laskeutumassa suomen kentälle. Se tunne. Se tunne oli niin täynnä jännitystä et mun oikeesti teki mieli hyppiä paikoillaan... Mua jännitti ihan älyttömän paljon ja varmaan kaikki mun ympärilläolevat sen huomas haha, kun en pystyt ees paikallaan seisomaan tai olla sekunttiakaan hiljaa.
Noh mentiin siinä sitten hakemaan laukkuja ja kaikki laukut tulikin siinä sit aika nopeesti. Lähettiin sit kävelemään porttien luokse ja siinä samalla kun käveltiin niiden porttien luokse joiden toisella puolella seiso mun perhe ja kaverit... Mun sydän pomppaili varmaan 120 kertaa minuutissa ja siis mua jännitti ihan älyttömän paljon.
Sitten kun pääsin porttien kohdalle otin pari askelta eteen näin mun kaikki kaverit ja perheen. Ehin ehkä ottaa yhen askeleen ja kaikki kilju ja juoksi halaamaan mua. :-D Se tunne oli kyl niin paras ikinä. Kaikki ne ihanat halaukset ja hymyllä varustetut kasvot. Itsekkään en voinut lopettaa hymyilemistä seuraavaan pariin tuntiin, haha. Oli niin mahtavan ihanaa nähdä kaikki mutta samalla se tuntui niin oudolta oikeesti seistä siinä kasvotusten niiden ihmisten kanssa joita olin ikävöinyt viimeset 10 kuukautta. Mahtavan onnellinen ja hämmentynyt fiilis.
Nyt on tosta hetkestä tosiaan jo yli kuukausi kulunut ja vieläkin tuntuu oudolta. Saa nähä millon tää hämmentynyt ja kummallinen olo hälvenee, mutta kyllä sekin varmasti aikanaan. Oon kyllä kokenut aikamoisen kulttuurishokin tänne palattuani vaikka mikään täällä ei muuttunut olekkaan. Tai ehkä se shokki johtuu just siitä. Tuntuu tavallaan että ei oo mitään "tarkotusta" ihmisenä enään. Noh tottakai on, mutta musta vaan nyt tuntuu siltä että ei. En ole enää vaihtari joka laskee päiviä kotiin paluuseen. Ei ole enää mitään odotettavaa. Kaikki on samaa. Kaipaan niin kovasti jotain uutta ja kivaa erilaista. Ärsyttää. Turhauttaa. Kivaa. Ei oo kivaa. Entiedä. Joo. Tällasta tää nyt on ollut, mut kyl tää tästä vähitellen. :-)
